Sisu – resilienssiä vai resistanssia?

Jokainen suomalainen on kuullut pienestä pitäen puhetta ”suomalaisesta sisusta”, jolla on voitettu sotia, mestaruuksia sun muita. Sisulla koitetaan kuvata sitkeyttä, tahdonvoimaa, lannistumattomuutta, sinnikkyyttä ja muita siistejä hyveitä ihan siihen pisteeseen saakka, että on jo osa meidän identiteettiämme.

Mutta onko se sitten kuitenkaan lopulta hyve? Onko sisu resilienssiä vai onko se sittenkin resistanssia?

Mitä eroa on resilienssillä ja resistanssilla?

Vähän kapulakielisiä termejä yksinkertaistaen – resilienssi tarkoittaa kykyä joustaa ja mukautua muutostilanteissa. Eli ikään kuin ”taipuu, mutta ei katkea”. Maailman muuttuessa ympärillä ihminen, jolla on korkea resilienssi, mukautuu ympäristöönsä ja alkaa toimimaan olosuhteiden vaatimalla tavalla

Resistanssi puolestaan viittaa (sähkö)vastustukseen tai vastarintaan, eli mukaillen aikaisempaa esimerkkiä ”kestää painetta ennen katkeamista”. Jos ihmisellä on siis korkea resistanssi, hän todennäköisesti kestää ympäristön muutoksesta seuraavaa painetta hyvin. Mikään vakiintunut termi resistanssi ei tässä käytössä ole, mutta auttaa luomaan eroa käsitteiden välille paremman termin puuttuessa.

Näissä kahdessa on vissi ero, mutta molempia tarvitaan työelämässä. Liiallisuuksiin saakka mentäessä molemmista on myös haittaa.

Miten resilienssin ja resistanssin erot näkyvät työelämässä

Otetaan tähän alkuun esimerkiksi myyntityö, jossa resilienssin ja resistanssin erot näkyvät melko hyvin. Myynti kun on sattumalta työ, jossa molemmista palkitaan ja lopulta myös rangaistaan. Myyntityössä myyjä kuulee toistuvasti kieltäytymistä ratkaisun ollessa kallis tai tarpeeton ja niin edelleen, jonka käsittelyssä näiden kahden ero käy hyvin ilmi.

Resilienssi näkyy tällöin niin, että myyjä lähtee miettimään uusia tapoja tarjota ratkaisua tai jopa mukauttaa sitä paremmin asiakkaan tarvetta vastaamaan. Kohtuullisissa määrin tämä on hyvä, mutta kolikon kääntöpuolella myyjä voi lähteä lupaamaan liiaksikin mukautettua versiota ratkaisusta, jonka tuottaminen voi olla yhtiölle kestämättömän kallista.

Resistanssi näkyy puolestaan niin, että myyjä ei anna kieltäytymisten häiritä ja jatkaa työtään samalla kaavalla kuin tähänkin saakka – onhan myynti numeropeli ja lopulta numerot tukevat onnistumista! Jälleen kohtuullisissa määrin ajatus vie todella pitkälle, mutta lopulta se myös saattaa polttaa aktiivisen henkilön loppuun ratkaisun ollessakin ehkä pienen hienosäädön tarpeessa. Ratkaisun toimittaminen olisi ehkä helppoa, mutta sillä ei ole mitään väliä, jos ratkaisun myynti vaatii poskettomasti resursseja.

Sama ilmiö toistuu myös muissa rooleissa. Vähän kärjistäen – esihenkilönä puhtaasti prosessin mukaan toimiminen ei välttämättä ole hyvää esihenkilötyötä, jos vaikkapa työyhteisön tulokset tai hyvinvointi eivät parane. Vastaavasti pelkästään työntekijöiden tarpeita mukaileva esihenkilötyö voi miellyttää monia, mutta johtaa organisaation muuttumiseen työyhteisöstä muumilaaksoksi, josta tuottavuus on päässyt katoamaan.

Työyhteisössä ei siis tarvita resilienssiä tai resistanssia. Työyhteisössä tarvitaan molempia ja vieläpä oikeassa määrin.

Suomalainen sisu on resilienssiä JA resistanssia, mutta eivät tasavertaisia

Sisun voidaan ajatella vähän näkökulmasta riippuen olevan resilienssiä tai resistanssia, mutta oikeasti se taitaa olla molempia. Kykyä painaa läpi harmaan kiven ja mukautua uusiin olosuhteisiin. Näin sitä ei ole aina kuvattu ja ehkä juuri siksi voisi sanoa sisun määritelmän muuttuneen vuosien varrella.

Aina 2000-luvulle saakka sisukkuus nähtiin ehkä enemmän resistanssin kautta kykynä kestää korkeita työkuormia ja painetta, jolla sitten varmistettiin Suomen ja suomalaisten yritysten kilpailukyky. Nykypäivänä resilienssi tuo mukaan jo mainittua kykyä sopeutua ja sitä kautta luoda kilpailuetua tilanteessa, jossa Daft Punkin hengessä pelkkä ”Harder, Better, Faster, Stronger” ei riitä.

Resilienssi lienee näistä kuitenkin tärkeämpi ominaisuus varsinkin tietotyössä. Kyky muuttua eli muutoskyvykkyys on teema, jolla varmistetaan tulevaisuuden onnistumia ja juuri se on resilienssin ytimessä. Resistanssia tarvitaan siihen päälle myös niin paljon kuin mahdollista, ennen kuin siitä tulee taakka tuloksellisuudelle.

Miten resilienssiä voi kasvattaa

Ei ole ihan sattumaa, että viime aikoina yhä useampi johtamiseen tai esihenkilötyöhön liittyvä valmennuskokonaisuus on sisältänyt osion työyhteisötaitojen kehittämisestä. Resilienssi on yksi työyhteisötaidoista, samoin kuin vaikkapa priorisointi tai ajankäytön hallinta.

Vaikka jokaisen meistä vastuulla on itse pitää huolta resilienssistämme, on esihenkilöllä velvollisuus varmistaa, että myös ne kaikkein sisukkaimmat työntekijät pystyvät huolehtimaan siitä omasta muutoskyvykkyydestään. Hienointa tässä on se, että resilienssin yhdistäminen sisuun on uskomattoman voimakasta – muutoksia juhlistava henkilö, joka jaksaa sinnikkäästi työskennellä jonkun tavoitteen eteen on kuin pysäyttämätön voima.

Tämä kaikki tarvitsee kuitenkin treeniä, ohjausta ja epäonnistumisten kestämistä. Jos jostain pitäisi aloittaa, niin tutustuisin varmaan ensimmäisen Dwight D. Eisenhowerin tapaan priorisoida tekemistä ja soveltaisin sitä oman arkeni suunnitteluun. Tai varaisin ajan meiltä, jotta voimme yhdessä sparrata asiaa sinun tiimisi kohdalla!

Mitä tästä pitäisi nyt sitten muistaa?

Vaikka käytetyt esimerkit ovatkin hieman kärjistettyjä, eivät ne ole kovin kaukana henkilöistä, joihin arjessa voi törmätä – ja joihin itse olen törmännytkin. Esihenkilönä tehtäväsi on tunnistaa, kuinka lähellä äärimmäistä resilienssiä, äärimmäistä resistanssia tai näiden yhdistelmää sinun tiimiläisesi ovat.

Jos tiimiläisesi on hyvässä suhteessa molempia, niin hieno homma! Jatka tällöin näiden molempien ominaisuuksien ruokkimista samalla ylilyöntejä välttäen, niin saat tiimiisi oikean supertekijän.

Jos tiimiläisessäsi on havaittavissa ennen kaikkea resilienssiä tai resistanssia, niin lähde miettimään keinoja vähemmän vallalla olevan ominaisuuden lisäämiseksi. Ilman molempia hyviä tuloksia tuskin syntyy, ainakaan kauhean kestävästi.

Jos tiimiläisessäsi ei ole kumpaakaan, niin lähde kehittämään molempia puolia ikään kuin vuorovedoin. Antamalla työkaluja ensin muutoskyvykkyyteen eli resilienssiin, sitten resistanssiin, sitten muutoskyvykkyyteen ja niin edelleen voit saada henkilöstä lopulta varsin pätevän tiimiläisen.

Lyhyenä kaupallisena viestinä kehotan varsinkin jälkimmäisissä tapauksissa varaamaan meiltä ajan. Meillä on jokunenkin hyvä ajatus takataskussa, joilla tiimeissä saadaan parannettua niin resilienssiä kuin resistanssia – ja vieläpä oikeassa suhteessa.

Mutta onko suomalainen sisu siis oikeasti hyve vai pahe? Vastaus on tylsä – se on molempia, mutta liian vahvana ominaisuutena sen kumpikin puoli on nyky-yhteiskunnassa jopa enemmän pahe.

Ollaan siis juuri oikealla tavalla sisukkaita. Näin emme pala loppuun tanssilattialla Daft Punkin tahtiin tai jätä lukitsematta ovea yöksi omassa Muumilaaksossamme.