Käsi ylös virheen merkiksi – kuka johtaa toimitusjohtajaa?
Itsensä johtaminen ja henkilökohtainen vastuunotto ovat keskeisiä taitoja toimitusjohtajana toimimisessa.
Opin juniorikoripallossa jotain, mikä ei liittynyt heittotekniikkaan, puolustusasentoon tai siihen, milloin syötetään ja milloin mennään itse. Opin nostamaan käden ylös virheen merkiksi.
Ei siksi, että valmentaja olisi karjunut laidalta tai tuomari viheltänyt pilliin. Vaan siksi, että niin kuului tehdä. Vielä selvemmin tämä korostui pihapeleissä. Ei ollut tuomareita. Ei ollut videotarkistuksia. Oli vain peli ja pelaajat. Jos teit virheen, nostit käden. Peli jatkui. Luottamus säilyi. Jos et nostanut, niin löysit itsesi kohta kolattuna katukiveykseen, kaksi kertaa kauheammin, kuin kaverin kokema koettelemus.
Jostain syystä tämä yksinkertainen ele (käsi ylös virheen merkiksi) on jäänyt mieleeni vahvemmin kuin monet voitot. Ehkä siksi, että se opetti vastuusta enemmän kuin yksikään saarnapuhe. Toiselta puolelta katsottuna se opetti myös armollisuutta ja anteeksiantoa. Nekin tärkeitä asioita osana itsensä johtamista ja henkilökohtaista vastuunottoa.
Vuosia myöhemmin olen huomannut palaavani tähän teemaan yhä uudelleen – erityisesti itse toimitusjohtajana toimineena, kuten myös toimitusjohtajien kanssa työskennellessäni. Itsensä johtaminen nousee todelliseen arvoonsa juuri silloin, kun kukaan muu ei vihellä peliä poikki.
Kun johtajalla ei ole tuomaria
Mitä ylemmäs organisaatiossa mennään, sitä hiljaisemmaksi ja harvemmiksi vihellykset käyvät. Toimitusjohtajalle liian harvoin kukaan keskeyttää peliä ja uskaltaa sanoo: “Nyt peli menee väärille raiteille.”
Päinvastoin. Virheet naamioituvat ympäröiväksi hiljaisuudeksi ja omassa päässä ne muutetaan selityksiksi, kuten kiireeksi, strategiseksi epäselvyydeksi tai pakottaviksi operatiivisiksi realiteeteiksi. Kukaan ei nosta kättään, koska kukaan ei halua hidastaa peliä. Toimitusjohtaja nyt ei ainakaan, minkä vuoksi yhä harvemmin käsi nousee toimitusjohtajalla itselläänkään kohti taivasta.
Juuri tässä kohtaa henkilökohtainen vastuunotto erottaa vaikuttavan johtajan reaktiivisesta selviytyjästä. Käytännön kokemus ja tutkimus osoittavat, että kestävä johtajuus alkaa kyvystä tunnistaa oma vaikutus – myös silloin, kun se ei ole toivottu.
Henkilökohtainen vastuunotto ei ole itsensä soimaamista. Se on pelin ymmärtämistä, vastuunkantamista ja oikein tekemistä. Ennen kaikkea se on voittavien tapojen ja kulttuurin rakentamista.
Itsensä johtaminen näkyy kalenterissa
Yksi konkreettisimmista peileistä itsensä johtamisessa on ajankäyttö. Kalenteri ei valehtele. Se näyttää, mitä pidät oikeasti tärkeänä – ei sitä, mitä sanot pitäväsi.
Toimitusjohtajana toimiessani pyrin noudattamaan seuraavaa kahta kasvun kolmiota:
1) Töissä – Henkilöstö, Asiakkaat ja Sidosryhmät (hallitus, omistajat, sijoittajat jne.),
2) Vapaalla – Uni, Ravinto, Liikunta.
Melkein kaikki menestyneet toimitusjohtajat pyrkivät em. ajankäyttöön. Silti monesti näistä voittavista tavoista livetään arjen ahtaudessa.
Eisenhowerin nelikenttä selittää ajankäytön ilmiötä hyvin. Se tehtävät neljään kenttään:
- Tärkeä ja kiireellinen – tulipalot
- Tärkeä mutta ei kiireellinen – voittavat tavat
- Kiireellinen mutta ei tärkeä – delegoitava
- Ei kiireellinen eikä tärkeä – ajanhukkaa
Kun tärkeille mutta ei-kiireellisille asioille ei jää tilaa, syntyy kierre. Juostaan pallon perässä sen sijaan, että rakennettaisiin mestaruuksia voittavaa peliä.
Menestyvä toimitusjohtaja ymmärtää tämän ja jos ajankäyttö ei vastaa tavoitteita, niin he myös nostavat käden ylös virheen merkiksi ja toteavat: ”Minä itse mahdollistan tämän – ja siksi minun on muututtava.”
Kun opimme, niin onnistumme!
Palaan usein mielessäni siihen pihapeliin. Hiki otsalla, polvet verillä ja pallo, joka pomppii arvaamattomasti. Joku tekee virheen. Hetken on hiljaista. Sitten käsi nousee. Ja peli jatkuu.
Käsi ylös! Virheen merkiksi. Jotta peli voi jatkua – ja lopulta mestaruuksia voidaan voittaa.
